VVT

VVT

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Pariisin ilmastosopimus voi muuttaa kaiken: VVT:n blogissa Eero Yrjö-Koskinen

Naomi Kleinin 600-sivuinen jättiteos Tämä muuttaa kaiken on ajankohtainen juuri nyt kun Pariisin ilmastokokous on saatu onnellisesti päätökseen. Vuosikymmeniä kestäneiden neuvottelujen jälkeen tuntui lohdulliselta että kansainvälinen yhteisö pääsi vihdoin yhteisymmärrykseen keskeisestä tavoitteesta: ilmaston lämpenemisen pysäyttämisestä alle kahteen asteeseen.

Yhteisen sitoumuksen muuttaminen käytännön toimenpiteiksi on jatkossa helpompaa, kun uudistuksia voi perustella kansainvälisellä sopimuksella. Tähän saakka sellainen on puuttunut, minkä seurauksena 75 prosenttia maailman energiatuotannosta perustuu yhä fossiilisiin polttoaineisiin.

Niiden vaikutukset ilmastoon ja ympäristöön ovat nyt kaikkien tiedossa.

Klein kuvaa kirjassaan erityisesti Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen ja kansalaisjärjestöjen taistelua fossiilisia polttoaineita tuottavia mahtiyhtiötä vastaan. Kirjoittajan sympatiat ovat vahvasti alkuperäiskansojen puolella, joiden suhtautuminen luonnon kiertokulkuun ja luonnonvarojen kestävään käyttöön on nousemassa uuteen arvoon.

Klein uskoo voimakkaasti uusiin poliittisiin liikkeisiin, jotka hakevat vaihtoehtoja perinteiselle kapitalismille. Hän vaatii meitä kuluttamaan vihreämmin ja vähemmän sekä suosimaan kestävämpiä, vähähiilisiä ja lähellä tuotettuja tuotteita. Ennen kaikkea Klein korostaa poliittista oikeudenmukaisuutta, jotta perustarpeittensa tyydyttämisen kanssa kamppailevat ihmiset eivät ajaudu ilmastonmuutoksen maksumiehiksi. Kaikki tämä vaatii aivan uudenlaista ohjausta, jota kulutuksen jatkuvaan kasvuun perustuva talouspolitiikka ei ole toistaiseksi suosinut.

Klein ruoskii fossiilisia polttoaineita tuottavia yrityksiä epärehellisyydestä ja vastuuttomuudesta. Hän suomii erityisesti viime vuosikymmenellä Pohjois-Amerikassa alkanutta maakaasun ja öljyn vesisärötystä, joka muutti koko mantereen öljy- ja kaasuyhtiöiden temmellyskentäksi. Sen tuloksena Yhdysvallat muuttui muutamassa vuodessa maakaasun nettoviejäksi, ja sen riippuvuus öljyntuonnista laski dramaattisesti.

Monissa maissa, kuten Suomessa, uuteen tuotantotapaan suhtauduttiin aluksi myönteisesti, sillä se laski fossiilisten polttoaineiden hintaa maailmanmarkkinoilla. Lisäksi sen väitettiin vähentävän saastuttavamman kivihiilen käyttöä maailmassa. Tosiasiassa se lisäsi monien maiden fossiiliriippuvuutta heikentämällä kilpailevien energiamuotojen kannattavuutta. Samalla se siirsi uusiutuvaa energiaa ja energiatehokkuutta edistäviä investointeja vähintään kymmenellä vuodella.

Klein vaatii muutosta ihmiskunnan tapaan kohdella luontoa: sen sijaan että pakotamme sen palvelemaan tarpeitamme, meidän on opittava toimimaan vuorovaikutuksessa sen kanssa. Määräysvalta on muutettava vuoropuheluksi, jossa luonnon reunaehdot otetaan kaikessa huomioon. Tähän tarvitaan markkinoiden säätelyä, suurempaa tasa-arvoa ja vahvempaa julkista sektoria – asioita, joita vasemmisto on perinteisesti kannattanut.

Klein epäilee vasemmiston kykyä vastata tähän haasteeseen: ”Ympäristökriisin syvempi viesti – että ihmiskunnan tulee kuormittaa elämäämme ylläpitäviä järjestelmiä huomattavasti nykyistä vähemmän ja pikemmin elvyttää kuin kuluttaa luonnonvaroja – on (…) vasemmiston suurelle osalle yhtä valtava haaste kuin oikeistolle. Se on haaste niille ammattiliitoille, jotka yrittävät säilyttää likaisimmat työpaikat sen sijaan, että ne ajaisivat jäsenilleen heidän ansaitsemiaan puhtaita töitä. Se on haaste myös keskustavasemmistolaisten keynesiläisten ylivoimaiselle enemmistölle, joka yhä määrittelee taloudellisen menestyksen perinteisillä bruttokansantuotemittareilla riippumatta siitä, onko kasvun taustalla kestämätön luonnonvarojen käyttö.”

Pariisin sopimus tarjoaa mahdollisuuden talous- ja energiapolitiikan tarkistamiselle. Sopimus lisää vähäpäästöisiä energiamuotoja ja resurssitehokkuutta koskevaa kysyntää kaikkialla maailmassa. Tähän tilaisuuteen tulisi tarttua myös meillä Suomessa.

Fossiilienergiaa tuottavat yhtiöt tekevät varmasti kaikkensa Pariisin päätösten vesittämiseksi. Päästötavoitteet uhkaavat yhtiöiden kannattavuutta, jos käy ilmi että merkittävä osa maapallon jäljellä olevista fossiilisista varannoista pitää jättää hyödyntämättä.

Tästä saatiin esimakua Pariisin ilmastokokouksen aikana, kun kivihiilen maailmanmarkkinahinta alkoi voimakkaasti laskea. Fossiilisia polttoaineita tuottavien yhtiöiden osalta Pariisin ilmastosopimus voi johtaa siihen että suuri osa yhtiöiden taseissa olevista jätti-investoinneista menettää lähivuosina arvonsa.

Eero Yrjö-Koskinen
Kirjoittaja on Vapaus valita toisin ry:n varapuheenjohtaja


Lue lisää: Naomi Klein: Tämä muuttaa kaiken – kapitalismi vs. ilmasto, Into Kustannus Oy, 2015.

tiistai 8. joulukuuta 2015

Irti eurosta vai syvemmälle liittovaltioon? VVT:n blogissa Heikki Taimio

Euroopan komission Eurobarometri kyselee vuosittain kansalaisten mielipiteitä EU-asioista. Tuoreimmat, marraskuun alussa julkistetut tulokset osoittavat yhteisen rahan, euron kannatuksen olevan nyt ennätyskorkealla. 71 prosenttia euroalueen kansalaisista katsoo, että euro on hyväksi koko EU:lle, ja keskimäärin 61 prosenttia pitää euroa hyvänä asiana omalle maalleen. 64 prosenttia suomalaisista näkee euron myönteiseksi asiaksi Suomelle.

Euron kannatusluvut ovat yllättävän korkeita, kun muistetaan pitkittynyt eurokriisi ja useiden jäsenmaiden kireä talouspolitiikka. Ilmeisesti kansalaiset eivät ole nähneet rahaliiton yhteyttä näihin ongelmiin. Ehkä he ennen kaikkea arvostavat yhteisvaluutan helppoutta matkustelussa ja hintojen vertailussa. Korotkin ovat ennätysmatalalla. Näinä epävarmoina, ellei suorastaan vaarallisina aikoina ihmiset voivat hakea turvaa EU:n yhtenäisyydestä, jota euro vahvistaa.

Toisaalta on merkillepantavaa, että lukuisat arvostetut taloustieteilijät ovat jo kauan pitäneet euroa vakavana virheenä. Näin on laita esimerkiksi monetarismin oppi-isä Milton Friedmanin ja keynesiläisen Joseph Stiglitzin, molemmat nobelisteja. Monen suomalaisenkin ekonomistin näkemyksen on kiteyttänyt Sixten Korkman tuoreimmassa kirjassaan ”Väärää talouspolitiikkaa”: ”Rahaliitto oli uljas hyppy tuntemattomaan, joka on toistaiseksi epäonnistunut surkeasti. Nykytilanteessa rahaliittoa ei pidä koossa sitä koskeva innostus vaan pelko siitä hallitsemattomasta taloudellisesta ja poliittisesta katastrofista, johon hankkeen peruuttaminen herkästi johtaisi.”

Eurokriisi on ollut näkyvin osoitus rahaliiton epäonnistumisesta. Mutta laajemminkin on ollut nähtävissä, etteivät sen perustajien odotukset jäsenmaiden taloudellisesta lähentymisestä ole juuri toteutuneet. Esimerkiksi Euroopan keskuspankin viime heinäkuussa ilmestynyt raportti osoitti, että 11 alkuperäisestä EMU-jäsenestä (Luxemburg ei vertailussa mukana) vain Saksa ja Irlanti ovat elintasonsa osalta onnistuneet säilyttämään tai parantamaan suhteellista asemaansa muihin EU-maihin nähden. Irlantikin ajautui kriisiin, mutta sen nettotulos vuoden 1999 jälkeen on ollut positiivinen. Muut alkuperäiset jäsenet ovat olleet suhteellisia häviäjiä.

Vapaus Valita Toisin-yhdistyksen seminaarissa 18. marraskuuta alustanut Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun professori Pertti Haaparanta on laskelmissaan päätynyt samansuuntaisiin tuloksiin Suomen osalta. Jos eurojäsenyydestä on meille ollut jotain hyötyä, niin se saatiin alkuvuosina. Nämä hyödyt ovat vähintäänkin hävinneet vuoden 2011 jälkeen verrattuna siihen, että olisimme jääneet rahaliiton ulkopuolelle. Haaparanta tulkitsee tuloksiaan niin, että euroalueen kireä talouspolitiikka on erityisesti vuoden 2011 jälkeen supistanut kokonaiskysyntää ja haitannut Suomen vientiä. Tässä mielessä liittyminen euroon on ollut väärä ratkaisu Suomelle.

Tällaiset ikävät tosiasiat eivät ole kovin yleisessä tiedossa. Toisaalta vaikka ne olisivatkin, pyrkimys erota rahaliitosta ja ottaa käyttöön kansallinen valuutta merkitsisi jäsenmaiden hallituksille todennäköisesti poliittista itsemurhaa. EMUa rakentaneille poliitikoille arvovaltatappio olisi suunnaton. Siihen liitetyt tavoitteet, mitä kaikkea sitten eri tahoilla on ollutkin, jäisivät toteutumatta. Sitä paitsi siirtymistä kansalliseen valuuttaan olisi käytännössä hyvin hankala toteuttaa.

Lisäksi on helppo kuvitella ja pelätä, että jos yhdenkin jäsenmaan annettaisiin erota rahaliitosta, se herättäisi kysymyksiä eräiden muidenkin suhteen. Koko rakennelma voisi alkaa purkautua ja sitten itse EU – jota myös horjuttaisi Ison-Britannian ensi vuonna pidettävän kansanäänestyksen mahdollinen kielteinen tulos. Äärimmäisenä uhkakuvana on Euroopan ”balkanisoituminen” ja muuttuminen uudelleen sotatantereeksi.

Niinpä rahaliitto yritetään pelastaa kaikin keinoin. Merkittävä osa EU:n poliittisesta ja virkamieseliitistä haluaa edetä kohti liittovaltiota, jossa kansallisilla rajoilla ei olisi juuri mitään merkitystä. Ongelma siinä, kuten vähemmänkin kunnianhimoisissa riskienjakomekanismeissa, on vain se, ettei suurin jäsenmaa Saksa (eikä Suomikaan) hyväksy niihin sisältyvää erittäin laajaa yhteisvastuuta.

Suomen nykyinen hallitus ajaa vaihtoehdoksi kunkin maan omaa vastuuta ja uskoo, että markkinakuri estäisi liiallisen velkaantumisen. Professori Haaparanta kysyy kuitenkin aiheellisesti: nykykriisin aiheuttivat juuri yksityiset pääomamarkkinat, joten miksi ne tarjoaisivat vakautta jatkossakaan?


Markkinakurin lisäksi toinen muotikäsite on paikallinen sopiminen, jolla tarkoitetaan palkoista sopimista yritys- ja/tai toimipaikkatasolla. Työnantajat ja hallitus pyrkivät Haaparannan mukaan tällä tavalla siirtämään yritystoiminnan riskejä palkansaajille, jotka ovat yritys- ja toimipaikkatasolla enemmän alakynnessä työnantajan suhteen kuin liitto- ja keskusjärjestötasolla. Paikallisella sopimisella tavoitellaan palkkoihin ja työehtoihin joustoja, joilla Suomen kustannuskilpailukykyä parannettaisiin suhteessa muihin euromaihin.

Heikki Taimio, erikoistutkija, Palkansaajien tutkimuslaitos


torstai 3. joulukuuta 2015

Miksi ihmiset etsivät Euroopasta uutta kotia? VVT:n blogissa Erkki Tuomioja

Ihmiskunnan historia on ollut suurten muuttoliikkeiden historiaa. Suvereenien valtioiden määrittämien rajojen maailma luotiin vasta Westfalenin rauhassa 1648, mutta se koski hallitsijoiden vallan maantieteellisiä rajoja, eikä juurikaan estänyt liikkuvuutta.

Vapaa liikkuvuus Euroopassa oli tosiasia vuoteen 1914 saakka, ihmiset saattoivat matkustaa ilman passeja ja viisumeja. Siihen aikaan maailman väkiluku oli kuitenkin vasta 1,8 miljardia, ja vaikka siirtomaavallat olivat 1800-luvun loppuun mennessä jakaneet maapallon ja värittäneet kartat omilla väreillään, oli maailmassa kuitenkin siihen saakka ollut nykynäkökulmasta jokseenkin asuttamattomia alueita ja suuret kansakuntia muodostavat muuttoliikkeet olivat olleet mahdollisia, vaikka usein tapahtuivat alkuperäiskansojen kustannuksella, kuten Australian ja Pohjois-Amerikan asuttamisessa.

Taustaa: väestönkasvu maailmassa 1945 > 2015   2,3 mrd > 7.3 mrd



Kuva 1

Tämän kuvan haluan näyttää merkittävimpänä taustasyynä niille asioilla, joista tänään puhumme.  Väestönkasvu on tärkein syy siihen, miksi me tänään elämme peruuttamattomasti kasvavan keskinäisen riippuvuuden maailmassa. Globalisaationkin nimellä tunnettu keskinäisriippuvuus ajaa maita ja kansakuntia yhteen sekä hyvässä että pahassa, piti siitä tai ei. Siitä ei myöskään yksikään maa pääse eroon, oli kyseessä sitten ydinasein varustettu supervalta tai kääpiökokoinen saarivaltio.

Rajat avautuvat ja niin pääomat, tavarat, palvelut kuin ihmisetkin liikkuvat niiden ylitse koko ajan aikaisempaa helpommin ja suuremmin määrin.

Pakolaisuus muuttoliikkeiden syynä


Pakolaisuus muuttoliikkeiden syynä on ikivanha asia, mutta pakolaisten erottaminen muista muuttoliikkeisiin osallistujista on kohtuullisen uusi ja vasta toisen maailmansodan jälkeen kv. sopimuksilla säädelty asia. Juutalaisten syrjintä ja vaino Euroopassa on ollut lähes arkipäivää ennen toista maailmansotaa, mutta senkaltaista systemaattista joukkotuhoa kuin Natsi-Saksa heihin (ja romaneihin ja muihin vähempiarvoiseksi luokiteltuihin ihmisryhmiin) sodan aikana kohdensi ei oltu nähty eikä siihen muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta muualla osattu tai haluttu ajoissa reagoida. Esim. Suomi piti käytännössä ovensa suljettuina juutalaispakolaisilta 30-luvulla. Ruotsi ei ollut alussa paljoa humaanimpi, mutta auttoi pakoon ja otti vastaan lähes koko Tanskan juutalaisväestön vuonna 1943.

Sodan jälkeen Eurooppa oli täynnä pakolaisia. Keskitys- ja tuhoamisleireiltä vapautettujen juutalaisten lisäksi uutta kotia joutuivat nyt vuorostaan hakemaan toistakymmentä miljoonaa itäalueilta karkoitettua saksalaista sekä myös muutama miljoona muiden kansallisuuksien edustajia, kuten ukrainalaisia, serbejä ja karjalaisia evakkoja Suomessa.  Ruotsissakin paluuta Suomeen odotti vielä tuhansia Lapin sotaa paenneita Lapin asukkaita.

Vielä kuusi vuotta sodan päättymisen jälkeen liki puoli miljoonaa pakolaista Euroopassa oli edelleen leirimajoituksessa. Tämä oli tilanne kun YK:n jäsenvaltiot kokoontuivat Genevessä laatimaan edelleen pakolaisten statusta ja kohtaloa määrittävän pakolaiskonvention vuonna 1951. Se perustui kolme vuotta aiemmin hyväksyttyyn ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen jossa oikeus turvapaikan hakuun on mukana. Pakolaiskonventio koski alun perin turvapaikkaoikeutta vain  Euroopassa ja laajeni maailmanlaajuiseksi vuonna 1967, jolloin kuitenkin joukko alkuperäisiä allekirjoittajavaltioita jätti sen edelleen voimaan vain Eurooppaa koskevin rajoituksin. Tällainen maa on mm. Turkki, kun taas mm. Jordania, Libanon ja Saudi-Arabia puuttuvat kokonaan sopimuksen n. 145 ratifioineen maan joukosta.



Kuva 2

Pakolaisten lukumäärä maailmassa on tänään UNHCR:n mukaan n. 20 miljoonaa. Tähän lukuun eivät vielä sisälly maansisäiset kodeistaan lähtemään joutuneet pakolaiset, joita on noin 40 miljoonaa maailmassa, yksin Syyriassa heitä on yli 7,5 miljoonaa.

Yli puolet pakolaisista on lähtöisin Afganistanista ja Syyriasta.  Syyrian pakolaisista yli kaksi kolmasosaa on kolmessa maassa, n. 1,5 miljoonaa on Turkissa, n. 1,2 miljoonaa Libanonissa ja n. 600 000 Jordaniassa. Nyt Eurooppaan hakeutuvista pakolaisista valtaosa on näistä kahdesta maasta sekä Irakista lähtöisin.

Pakolaisten suurin määrä ja osuus ei siis suinkaan ole Euroopassa, kuten osoittavat nämä taulukot. Suurten vastaanottajien joukkoon on eurooppalaisista maista päässyt mukaan vain Ruotsi:





 Kuva 3



Kuva 4


Kaikki kolme Eurooppaan suuntautuvan pakolaisuuden suurinta lähtömaata ovat sotatoimialueita. Afganistanissa ja Syyriassa on taisteltu pitkään ja sotatoimet näyttävät vain kiihtyneen. Kaikkiin näihin sotiin ovat osallisia ja siten myös pakolaisuudesta osavastuussa suoraan tai epäsuorasti myös Yhdysvallat ja  useimmat Euroopan maat.

Turvapaikka Euroopasta


Miksi juuri nyt yritykset hakea turvapaikkaa Euroopassa ovat nousseet tällaisiin mittasuhteisiin , että yksin Saksaan odotetaan mahdollisesti jopa 1 000 000 ja Suomeenkin ehkä jopa kolmekymmentä tuhatta turvapaikanhakijaa? Komission uusimman arvion mukaan EU:hun olisi v. 2016 hakeutumassa 1,5 miljoonaa maahantulijaa.

Sotatoimien kiihtyminen on yksi syy tähän. Kiihtyviin sotatoimiin kuuluvat myös Pariisin terrori-iskut, sillä terrori-iskujen kohteet ja uhrit ovat yli 95 prosenttisesti muualla kuin Euroopassa. Pariisista ei silti lähde pakolaisia, mutta kylläkin Bagdadista ja Kabulista ja muista kaupungeista joissa räjäytykset ja pommit ovat jokapäiväistä todellisuutta ja joissa viranomaiset eivät pysty eivätkä aina haluakaan suojella kaikkia kansalaisia.

Toinen syy on pakolaisten aseman jatkuva heikentyminen heitä eniten vastaanottaneissa naapurimaissa, joissa erityisesti Libanonin ja Jordanian kyky ja halu huolehtia pakolaisista ehtyy.

Kolmas voi olla tietty yhtaikaisen reaktion laukeaminen, jonka taustalla voi yhtäällä olla sosiaalisessa mediassa nopeasti levinnyt tieto että Saksassa ja Suomessa ollaan valmiita vastaanottamaan pakolaisia, mutta yhtä lailla paniikinomainen ajatus, että nyt on päästävä Eurooppaan ja turvaan ennen kuin Eurooppa sittenkin taas saa suljettua ovensa.

Tällaisiin ihmismääriin sisältyy tietysti hyvin eritaustaista väkeä. Suuriin lukuihin mahtuu mukaan myös rikollisia, onnenonkijoita, huijareita ja myös kourallinen pahoissa aikeissa liikkeelle lähtenyt terroristikin. Suomessa heistä ei ole havaintoja, mutta mahdollisuus on täälläkin olemassa ja heidät on kyettävä identifioimaan ja palauttamaan. Viranomaistiedottamisessa on oltava tarkkana. Kun Supo tiedotustilaisuudessaan totesi aivan oikein, että joukossa saattaa olla terroristikytköksiä omaavia henkilöitä, niin mediassa tämä tietenkin uutisointiin ikään kuin varmana faktana

Valtaosa turvapaikan hakijoista on kuitenkin yksiselitteisesti ihmisiä,  jotka ovat sopimusten mukaisesti turvapaikan tarpeessa ja suojeluun oikeutettuja, ja noin puolet heistä myös turvapaikan saa koko ajan tiukentuneen seulonnan jälkeen. Sekin on sanottava, ettei kielteisen päätöksen saaneistakaan kuin pieni osa ole sellaisia, jotka pitäisi ehdottomasti torjua sen vuoksi että muodostaisivat vaaran vastaanottajamaalle.

Pakolaiset eivät siis ole työperäisiä maahanmuuttajia, mutta hekin ovat ihmisiä, jotka kotoutuksen onnistuessa tulevat antamaan rakentavan panoksensa vastaanottajamaan talouden ja kehityksen vahvistamiseksi, kuten hyvin hallitussa ja hoidetussa maahanmuuttopolitiikassa yleensä. Valtaosa pakolaisista kuitenkin toivoo vielä voivansa palata koteihinsa ja jälleenrakentamaan maataan heti kun se on turvallisesti mahdollista.

Pakolaisuus Euroopan unionin kriisinä


Pakolaiskriisi on jälleen myös Euroopan unionin kriisi. Schengen-alueen Dublinin sopimuksen mukaan pakolaisen turvapaikkahakemus on käsiteltävä siinä maassa jonne hän ensimmäiseksi EU-alueella saapuu ja hänet olisi siihen maahan myös palautettava.  Säännöstöä ei ole parhaimmillaankaan aina noudatettu ja sen toimivuutta on kritisoitu, mutta tänä vuonna se on jo lähes kokonaan romahtanut.

Vaikka viime kesästä alkaen uutisointi ja kuvat kertovat Saksaan, Ruotsiin ja Suomeen pyrkivistä turvapaikanhakijoista, on muistettava, että raskaimman taakan pakolaisten ja laittomien maahanpyrkijöiden vastaanottamisesta ovat kantaneet eteläisen Euroopan EU-maat, Italia, Kreikka, Malta ja Espanja.

Siten jo ennen tämän kesän pakolaiskriisin kärjistymistä ovat nämä eteläisen Euroopan maat vaatineet EU:lta toimia vastuun jakamiseksi, ja nyt näiden uusjakoa ja yhteisvastuunkantoa vaativien maiden joukkoon ovat liittyneet mm. Saksa, Ranska ja Ruotsi. Vastustajiin ovat jääneet Itä-Euroopan maat, joista erityisesti Unkarin toimet ja asennoituminen ovat häpeäksi koko Euroopalle.

Kysymys kuuluukin nyt, mihin ryhmään Suomi on itsensä asemoinut. Tyhjän äänestäminen eli komission vastuunjakoesityksen vastustaminen kesällä asemoi meidät ikävälla tavalla väärään  ryhmään. Kyse on sekä toimivien yhteisten ratkaisujen tarpeesta, mutta myös solidaarisuudesta.

EU:sa yhteisen, sisäisesti ja ulkoisesti oikeudenmukaisen, solidaarisen ja kestävän linjan hakeminen jatkuu edelleen. Sellaisesta sopiminen on myös Suomen etu, kuten monille solidaarisuuden tähän asti torjuneillekin on alkanut valjeta.

Akuutin kriisin hoitaminen inhimillisellä ja pakolaisten turvapaikan tarvetta kunnioittavalla tavalla on nyt Euroopan päällimmäinen tehtävä, samoin kaikin tavoin sen estäminen, etteivät traagiset hukkumiset ja tukehtumiset säälittömien ihmissalakuljettajien käsissä enää jatkuisi. Jälkimmäinen edellyttää myös yhteisiä raja- ja merivalvonnan tehostamistoimia, jota tarkoittavaan operaatioon Välimerellä Suomikin osallistuu.

Yhtä selvää on, että laitonta salakuljetusta ei saada estettyä ellei ihmisille ole tarjolla laillisia ja turvallisia mahdollisuuksia hakeutua Eurooppaan. Yksi mahdollisuus tähän on ns. humanitääristen viisumeiden käyttöönotto EU:ssa.

Tämä edellyttää myös EU:n tehokasta yhteistyötä pakolaisten lähtömaiden naapurien kanssa, joiden kestokyvyn rajat pakolaisten vastaanottajina ovat moninkertaisesti koeteltuna Euroopan maihin verrattuna. Ajatukset kolmansiin maihin perustettavista pakolaisten vastaanottokeskuksista ja leireistä eivät ole toteutettavissa ilman näiden maiden suostumusta ja hyvää  yhteistyötä niiden kanssa ja luonnollisesti kaikkien tästä EU:n rajallisesta vastaanottohalusta aiheutuneiden kustannusten korvaamista.

Totta kai tätä pitää koettaa edistää, mutta on surkeata kuunnella miten innostuneimpia ongelman palauttamisesta köyhemmille ja jo nyt raskaimman taakan kantaneille maille ovat juuri ne tahot, jotka innokkaimmin ovat vaatineet Suomen nyt toteuttaman kehitysyhteistyön ja kansainvälisen kriisinhallinnan leikkauksia.

Leirit eivät ylipäätään ole kenenkään koteja, vaan aina tilapäismajoitus, joka joidenkin osalta on voinut jatkua vuosikausia. Siksi on perusteltua laajentaa myös sitä miten EU maat Suomi mukaan lukien ottavat vastaan kiintiöpakolaisia, jotka valitaan vammaisista, erityishoitoa vaativista ja muista kaikkein vaikeimmassa asemassa olevista pakolaisista.

Ajatus että pakolaisia ryhdyttäisiin valikoimaan uskonnollisin, etnisin tms. perustein on torjuttava kuten muun muassa arkkipiispa Mäkinen on erittäin selvästi tehnyt. Pidän hyvin arvokkaana ja tärkeänä sitä, miten Suomen kirkon korkein johto on ottanut kantaa pakolaiskriisiin ja torjunut uskontokortin käytön suuntaan tai toiseen.


Ei ole syytä nostaa yhtään uskonnollista ryhmää syytösten sen enempää kuin uhriutumisen kohteeksi. Suomessakin väitetään että kristityt olisivat erityisen uhattu ryhmänä maailman konflikteissa. Näin kiistatta on jollain alueilla esim. lähi-idässä, joissa he ovat vähemmistönä, mutta tällöin yhtä lailla vaaranalaisessa asemassa ovat yleensä muutkin laajaan muslimiväestöön kuuluvat uskonnolliset tai etniset vähemmistöryhmät.

Konflikteissa eniten uhanalaisia ovat muslimit, joita tappavat ennen muuta toiset muslimit, mutta myös juutalaiset Palestiinassa, hindut Intiassa ja buddhalaiset Myanmarissa. Kuitenkin jokainen elämä on aivan yhtä lailla suojelun tarpeessa ja siihen oikeutettu oli kyseessä mikä uskontokunta tahansa tai sitten ateisti. Kaikkien uskontokuntien historiaan ja nykypäivään on liittynyt terrorismia, unohtamatta sitä että ateistitkin ovat sitä voineet käyttää, eikä se kenenkään käyttämänä ole koskaan hyväksyttävää.

Tärkeintä ja samalla myös vaikeinta on toimia niiden konfliktien, sotien ja ihmisoikeusloukkausten lopettamiseksi, jotka ajavat ihmisiä pakolaisiksi heidän etnisestä tai uskonnollisesta taustastaan riippumatta.

Samalla on ymmärrettävä, ettei edes kaikkien nyt käynnissä olevien sotien lopettaminen tule pakolaisuutta eikä muuttohalukkuutta lopettamaan. Entistä vaikeammaksi tulee myös sotaa ja vainoa pakenevien erottaminen ns. elintasopakolaisista. Jälkimmäinen käsite on sinänsä väärin leimaava. Vaikka Suomesta lähti esim. 1918 ja 1944 ns. aitoja pakolaisia ovat toista sataa vuotta sitten Pohjois-Amerikkaan ja viisikymmentä vuotta sitten Ruotsiin lähteneet sadat tuhannet suomalaiset juuri näitä tällaisia paremman toimeentulon tarpeessa olleita ns. elintasopakolaisia.

Muuttopaineiden taustalla myös ilmastomuutos


Ilmastomuutoksen eteneminen tulee joka tapauksessa ylläpitämään ja lisäämään muuttopaineita. Pahimmillaan se tarkoittaa tarvetta niiden niiden pienten saarivaltioiden koko väestön uudelleensijoittamista, jotka valtamerien pinnannousu uhkaa kokonaan jättää alleen, mutta myös aavikoituminen ja muut heikkenevät ympäristöolosuhteet pakottavat ihmisiä hakeutumaan elinkelpoisimmille alueille.

Vaikka väestökasvu tullee jatkamaan tasaantumistaan tiedämme, että maailman väkiluku nousee ainakin yhdeksään tai kymmeneen miljardiin ennen kuin se voi tasaantua. Tämä ja kaikki muut keskinäisriippuvuuden kasvua tarkoittavat asiat merkitsevät sitä, että tulevaisuuden maailmassa kaikki maailman valtiot tulevat olemaan enenevässä määrin monikulttuurisia, monietnisiä ja moniuskonnollisia.

Vaihdannan lisääntyminen ja työnjaon syventyminen, johon ihmisten kasvava liikkuvuus liittyy, on lisännyt vaurautta ja hyvinvointia kaikkialla maailmassa. Rajojen pysyvä sulkeminen taloudellisen tai kulttuurin omavaraisuuden tavoittelemisen merkeissä vain köyhdyttää kaikkia sekä taloudellisesti että henkisesti. Tämän peruuttamattomuuden ymmärtäminen ja siihen sopeutuminen on vakauden, rauhan ja koko ihmiskunnan tulevaisuuden avainkysymys.
Tässä onnistumme vain, jos tämän monikulttuurisuuden yhdistävänä tekijänä on kaikkien sitoutuminen ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistukseen. Sen keskeisiä periaatteita ihmisten tasavertaisuudesta naisten ja miesten kesken tai miltään muiltakaan osin ei voi loukata millään kulttuurirelativismilla. Siksi vaatimus jonka mukaan maassa on elettävä maan tavoin ei kestä, vaan oikea vaatimus on, että kaikkialla maailmassa on elettävä ihmisiksi.
Monikulttuurisuuden ymmärtäminen ja siihen sopeutuminen ei tietenkään ole aina helppoa eikä ongelmatonta. Epäonnistumisista on myös paljon esimerkkejä. Niistä täytyy ja voidaan oppia. Sata vuotta sitten Pohjois-Amerikkaan ja 60-luvulla Ruotsiin lähteneet suomalaiset maastamuuttajat saivat aikanaan kohdata monia ennakkoluuloja ja vaikeuksia. Maahanmuuttajien kotouttamisessa on meilläkin paljon puutteita ja parannettavaa.

Suomen pakolaistyöllä vahva perinne

Suomen pakolaistyöllä on kuitenkin vahva perinne vaikka tämän mittaluokan haastetta emme ole aiemmin kohdanneet. Hyvin hoidettuna humanitaarinen maahanmuutto on Suomelle mahdollisuus, heikommin hoidettuna se muodostaa syrjäytymisen ja yhteiskunnan eriytymisen uhkakuvia.

Tämän päivän keskustelun aiheena on se, miten pakolaisten vastaanottoa voidaan ja tulisi kehittää. Maahanmuutto, mukaan lukien humanitaarinen maahanmuutto, koskettaa koko yhteiskuntaa ja kaikkia sen palveluita.

Kyse on tässäkin tasa-arvosta ja sen mukaisesta kohtelusta. Jos se millä tahansa perusteella evätään ei ole ihme, jos näin kohdeltujen ihmisten joukossa, olivat he sitten pakolaisia, maahanmuuttajia tai kantaväestöä, esiintyy myös enemmän kielteistä häiriökäyttäytymistä ja rikoksia kuin edellytykset elämän hallintaan saaneiden ihmisten keskuudessa.
Suomalainen yhteiskunta elää tällä hetkellä vaihetta, jossa eriarvoisuuden kasvu on valitettavan totta. Eriarvoistuminen voi kohdentua erityisen vahvasti maahanmuuttajiin ja johtaa pahimmillaan syrjäytymisen kierteeseen. Tämä tekee erityisen haasteelliseksi sen, miten hoidamme nyt meihin kohdistuvan pakolaisten liki räjähdyksenomaisen kasvun, eikä pakolais- ja maahanmuuttopolitiikkaa voi siksi tarkastella erillään yleisestä talous- ja yhteiskuntapolitiikasta. Jos politiikka muutoin johtaa siihen että suomalaiset työttömät ja pienituloiset tuntavat asemansa edelleen heikkenevän, heidät on myös helpompi saada uskomaan että  maahantulijat olisivat tähän syyllisiä, vaikka niin ei tietenkään ole.

Pakolaisten kotoutumisen tukeminen on monialaista toimintaa. Myös kansalaisjärjestöjä tulee kuulla ja ottaa entistä vahvemmin mukaan tähän työhön. Kansalaisjärjestöjen asiantuntemusta maahanmuuttoasioissa ja sitä ilahduttavan runsasta vapaaehtoista auttamishalua, jota suomalaiset ovat viime viikkoina osoittaneet, tarvitaan niin maahanmuuttopolitiikan kehittämisessä kuin arjen toiminnassa pakolaisten kotoutumisen tukemiseksi.

Maahanmuuttajien ja pakolaisten kotouttamisesta on myös muualla toteutettuja hyviä käytäntöjä ja onnistumisia, joista voidaan oppia ja niiden kautta nähdä, minkälainen suunnaton etu ja rikkaus monikulttuurisuus parhaimmillaan on. Suomi olisi monessa suhteessa paljon köyhempi ilman elävää kaksikielisyyttämme, argentiinalaista tangoa tai joukkuepelien tasoa nostaneita maahamme kulkeutuneita ihmisiä ja vaikutteita ja kaikkia niitä monikulttuurisuuden ilmentymiä, jotka meitä ja historiaamme ovat muokanneet.

Erkki Tuomioja
Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja ja entinen ulkoministeri. Kirjoitus perustuu Humanismin päivillä 22.11.2015 pidettyyn esitelmään.


lauantai 14. marraskuuta 2015

Pariisin jälkeen


EU:n tulevaisuus on moniarvoisuudessa ja solidaarisuudessa


Pariisin terrori-iskut ovat järkyttäneet ihmisiä asuinpaikastaan riippumatta. Iskut osoittavat että maailma on yhtä myös väkivallan ja sorron edessä. Se mikä tapahtuu Syyriassa, heijastuu ennen pitkää myös omassa arjessa. Ongelmien ratkaiseminen edellyttää kansainvälistä yhteistyötä ja solidaarisuutta. Uskonnollinen vastakkainasettelu ja arvokonservatismi johtavat vain tilanteen kärjistymiseen.

Tätä taustaa vasten tuntuu turhauttavalta seurata EU:n jäsenmaiden kinastelua aikamme suurten haasteiden edessä. Kyynisyys on näkynyt parhaiten pakolaiskriisin hoidossa: Puola, Tsekki, Unkari ja Slovakia ovat haranneet kynsin hampain yhteisvastuun periaatetta vastaan, minkä seurauksena myös muut jäsenmaat ovat olleet haluttomia etenemään asiassa. Sen seurauksena 27.5. ja 9.9. hyväksytystä, yhteensä 160.000 pakolaisen jakokiintiöstä vain pari sataa on saatu toistaiseksi siirrettyä sovitun mukaisesti EU:n jäsenmaiden kesken.

Kansallisella tasolla tilanne edellyttäisi suurempaa joustavuutta maahanmuuttajien kotouttamisessa ja työllistämisessä. Tuntuu kohtuuttomalta ettei järjestelmämme salli pakolaisten osallistumista työelämään omalla panoksellaan. Kuukausien toimettomuus vastaanottokeskuksissa kiristää myös pakolaisten ja kantaväestön välisiä suhteita tarpeettomasti.

EU on polkenut samanlaisessa suossa rahaliiton kanssa. Vuosia kestänyt Kreikan rahoituskriisi on saatu vähäksi aikaa rauhoittumaan. Rahaliiton kykenemättömyys joustaa jäsenmaiden tarpeiden mukaan on osoittautumassa kuitenkin paljon vakavammaksi ongelmaksi. Ikäväksi asian tekee se ettei rahaliitosta luopuminen tule käytännössä kyseeseen.

Aalto-yliopiston professori Sixten Korkman ilmaisi asian tuoreessa kirjassaan (Väärää talouspolitiikkaa) seuraavasti: ”Rahaliitto oli uljas hyppy tuntemattomaan, joka on toistaiseksi epäonnistunut surkeasti. Nykytilanteessa rahaliittoa ei pidä koossa sitä koskeva innostus vaan pelko siitä hallitsemattomasta taloudellisesta ja poliittisesta katastrofista, johon hankkeen peruuttaminen herkästi johtaisi.”

Mikäli EU joskus selviää näistä ongelmista, sen kannattaisi keskittyä koordinoimaan jäsenmaiden asioita niillä toimintalohkoilla, joihin sillä on parhaat edellytykset. Pakolais-, terveys- ja ympäristöasiat ovat esimerkkejä alueista, joissa EU:n lisäarvo toteutuu parhaiten. Talous- ja rahapolitiikka ovat taas kysymyksiä, joissa jäsenmaita ei pidä pakottaa samaan muottiin.

                                                               ***

Vapaus valita toisin ry. järjestää tämän syksyn aikana kaksi Minne Suomi on menossa -sarjan yleisötilaisuutta, joissa käsitellään edellä mainittuja kysymyksiä. Keskiviikkona 18.11. klo 17-19 Aalto-yliopiston professori Pertti Haaparanta sekä kansanedustajat Elina Lepomäki (kok) ja Tytti Tuppurainen (sdp) keskustelevat rahaliiton tulevaisuudesta. 

Keskiviikkona 2.12. klo 17-19 sisäministeri Petteri Orpo (kok), kansanedustajat Nasima Razmyar (sdp) ja Ozan Yanar (vihr) sekä Helsingin aikuisopiston apulaisrehtori Jyrki Sipilä puivat monikulttuurisuuden haasteita. Molemmat tilaisuudet järjestetään Eurooppasalissa, Voima-talossa (Malminkatu 16, Helsinki). Lisätietoja osoitteesta www.vapausvalitatoisin.com

Eero Yrjö-Koskinen

Kirjoittaja on Vapaus valita toisin ry:n varapuheenjohtaja.

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Hiilamo valaisee SOTEa: VVT blogissa Jouko Kajanoja

Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo julkaisi vuoden alussa kirjan ”Hyvinvoinnin vakuutusyhtiö. Mistä SOTE-uudistuksessa on kysymys?” Sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistusta sivusta ihmetelleelle kirja on lahja taivaalta. Useissa SOTEa valmistelleissa työryhmissä työskennellyt Hiilamo kertoo, millaista sekoilua valmistelu on ollut. Kirja hahmottaa kokonaisuuden ja paljastaa yksityiskohtia. Missio kerrotaan kirjan ensimmäisessä virkkeessä: ”Kerron tässä kirjassa, miten julkiset sosiaali- ja terveyspalvelut voidaan pelastaa Suomessa”.

Eriarvoisuus


Kirjan aluksi Hiilamo kertoo, miten erikoissairaanhoito on Suomessa jyrännyt perusterveydenhuollon, ja että terveyspalvelujen käyttö on Suomessa yksi teollisuusmaiden eriarvoisimpia. Seuraavaksi kirjassa kuvataan, millä tavoin sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistaminen alistettiin palvelemaan kuntaliitoksia, ja miten se romutti uudistuspyrkimykset. Kuvaus SOTE-uudistuksen valmistelusta olisi farssi, ellei se olisi tragedia.

Hiilamo hakee SOTE-uudistuksen ratkaisua vakuutusajattelun pohjalta. Hyvinvointivaltio on mahdollista nähdä laajana sosiaalivakuutuksena. Kun nykyjärjestelmää valaistaan hyvän vakuutusajattelun kriteerein, paljastuu monta epäkohtaa: ennaltaehkäisy vaikeutuu, korvaustoiminta hajautuu ja päällekkäisvakuutukset lisäävät eriarvoisuutta.

Tuloksia Hiilamo summaa seuraavasti: ”… hyväosaisimmat saavat ilmaiseksi ja/tai ilman jonotusta parhaita avoterveydenhuollon palveluita. Huono-osaisimpien palvelut maksavat eniten, niihin on jonoja ja laadussa on ongelmia. Julkisen terveysvakuutuksen ongelmat ovat synnyttäneet yksityisten palvelujen markkinat ja ajaneet maksukykyiset kansalaiset yksityisten palvelujen käyttäjiksi. Samalla ammattilaiset saavat yksityisiltä markkinoilta lisätuloja tai siirtyvät kokonaan niiden palvelukseen.”

Sipilän hallituksen SOTE-ohjelma


Kirjaa kirjoitettaessa näytti siltä, että sosiaali- ja terveydenhoidon hallinto rakentuu viiden SOTE-alueen ja yhdeksäntoista kunnallisen tuotantoyhtymän varaan. Myöhemmin perustuslakivaliokunta hylkäsi tämän mallin.

Sipilän hallitusohjelmaan kirjattiin SOTEsta seuraavaa: ”Uudistus toteutetaan palveluiden täydellisellä horisontaalisella ja vertikaalisella integraatiolla … kuntaa suurempien itsehallintoalueiden pohjalta. Alueita on yhteensä enintään 19. Alueet vastaavat sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisestä alueellaan. Hallitus uudistaa sairaaloiden työnjakoa siten, että osa vaativasta erikoissairaanhoidosta keskitetään sosiaali- ja terveysministeriön ohjauksessa erityisvastuualueille. Kansanvaltaisuuden turvaamiseksi SOTE-alueita johtavat vaaleilla valitut valtuustot. SOTE-alueet tuottavat alueensa palvelut tai voivat käyttää palveluiden tuottamiseen yksityisiä tai kolmannen sektorin palveluntuottajia. … Toisessa vaiheessa siirrytään yksikanavaiseen rahoitusmalliin huomioiden työterveyshuollon asema. … Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistukseen sisällytetään kustannusten tehokkaan hallinnan toteuttava budjettikehysjärjestelmä.”

Hiilamon vaihtoehtoja


Hiilamo kuvaa ensin järjestämisvaihtoehtona Ruotsin mallia. ”Yksi vaihtoehto todellisen valinnanvapauden toteuttamiseen on Ruotsin malli, joka perustuu listamalliin ja palvelujentarjoajien auktorisointiin. Julkisesti rahoitettuja SOTE-palveluja voivat tarjota kaikki ne, jotka täyttävät terveyspalveluista vastuussa olevien läänien määräämät kriteerit. Kaikki asukkaat voivat valita vapaasti, mitä palveluja käyttävät. … ne olisivat sitoutuneet enimmäishintaan, kustannustehokkaiksi todettuihin hoitokäytäntöihin (mukaan lukien kuntoutus), laatukriteereihin ja tietojärjestelmiin. Tässä vaiheessa raha alkaisi seurata potilasta, jolloin julkiset ja yksityiset palveluntuottajat olisivat samalla viivalla. Ne saisivat vahvistettujen perusteiden mukaan saman korvauksen potilaista. Potilaat voisivat vapaasti valita yksityisten ja julkisten tuottajien välillä. Palvelut olisivat maksuttomia tai niistä perittäisiin pieni tuloista riippumaton käyttömaksu. Uudistus toisi kansalaiset samojen avoterveydenhuollon palveluiden piiriin.”

Toinen vaihtoehto olisi Hiilamon mukaan synnyttää kilpailua tuotantovastuussa olevien kuntayhtymien kesken. Kuntayhtymät voisivat käyttää sekä yrityksiä että kolmannen sektorin toimijoita ja kansalaiset voisivat vapaasti valita palvelujen tuottajien välillä.

Kolmas vaihtoehto olisi siirtää tuotantovastuu viranomaistoimintaa lukuun ottamatta määräajaksi ulkopuoliselle toimijalle. Se edellyttäisi tuotantovastuun kilpailuttamista.

Parhaana vaihtoehtona Hiilamo pitää Tanskan mallia, joka perustuu yksityisinä ammatinharjoittajina toimiviin perhelääkäreihin. Välissä ei olisi kermaa kuorivia yksityisiä lääkäriyhtiöitä. Julkinen vakuuttaja tekisi suoraan sopimukset perhelääkäreiden kanssa.

Hiilamo pyrkii löytämään mallin, jossa olisi tilaa muullekin kuin julkiselle tuotannolle. Pidän sitä perusteltuna, kunhan se ei eriytä hyvä- ja huono-osaisten palveluja. Esimerkiksi Helsingin päiväkotien yksityisistä ostopalveluista on saatu hyviä kokemuksia. Julkishallinnossa toimivat oppivat uusia menettelytapoja yksityisiltä toimijoilta. Se edellytti hyvää yhteistyötä julkisen ja yksityisen kesken.

Muiden kuin julkisten tuotantomuotojen istuttaminen sosiaali- ja terveyspalveluihin ei ole aivan helppoa. Tuotantomuodot eivät saisi katkaista erikoissairaanhoidon ja perusterveyshuollon yhteyttä eikä yhteyttä esimerkiksi vanhusten tai päihde- ja mielenterveyspotilaiden tarvitsemien terveys- ja sosiaalipalvelujen välillä. Hoitoketjujen sujuvoittaminen on keskeisin syy SOTE-uudistuksen aloittamiselle. Toivottavasti muu kuin kunnallinen tuotanto tapahtuu kolmannen sektorin ja yhteiskunnallisten yritysten toimesta. Sosiaali- ja terveyspalvelujen tuotannon voittojen siirto veroparatiiseihin pitää estää.

Palvelulupaus


Hiilamo toteaa, että ”mikään SOTE-uudistus ei onnistu, jos siinä ei täsmennetä julkista palvelulupausta. … Olisi siis määriteltävä palvelujen sisältö, laatu, hinta ja saatavuus (esimerkiksi lähipalvelut). Säädöksillä on myös luotava menettely, jossa kansalaisten oikeudet palveluihin turvataan.” Sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juhani Lehto on myös korostanut sosiaalista oikeutta terveyspalveluihin. Sosiaalinen oikeus on sellaista, että sitä voi tarvittaessa vaatia oikeudessa viranomaisilta.

Sipilän hallituksen ohjelmassa puhutaan myös palvelulupauksesta. Sen mahdollisimman tarkan määrittelyn tulee olla koko uudistustyön perusta. Kun kansalainen haluaa palvelulupauksen ylittäviä palveluja (vaikkapa vähemmän tarpeellista plastiikkakirurgiaa – esimerkki on vaarallinen, sillä on paljon hyvinkin tarpeellista plastiikkakirurgiaa), maksakoon sen itse.

Sipilän hallitusohjelman maininta kustannusten tehokkaan hallinnan toteuttavasta budjettikehysjärjestelmästä tarkoittaa, että valtion keskushallinto vahtii aiempaa tiukemmin sosiaali- ja terveyshallinnon menoja. Tämä korostaa palvelulupauksen merkitystä. Muutoin uhkana on sosiaali- ja terveyspalvelujen kurjistuminen.

Hiilamo kirjoittaa: ”muiden Pohjoismaiden mallit ovat jonkin verran kalliimpia kuin Suomen, mutta uskon suomalaisten olevan valmiita maksamaan erotuksen nykymallin ja selvästi paremmin toimivan pohjoismaisen mallin välillä.” Niin minäkin uskon.

Maakuntamalli


Sipilän hallitusohjelman mukaan SOTE-hallintoa hoitavat kuntaa suuremmat itsehallintoalueet, ja niitä johtavat vaaleilla valittavat valtuustot. Ohjelma herättää toiveita. Itsehallintoalueista voi muodostua maakuntia, joiden tehtäviin luontevasti lisätään toisen asteen koulutusta, maankäytön ja liikenteen suunnittelua, työllisyyspolitiikan toimeenpanoa ja vastaavia tehtäviä. Näin sosiaali- ja terveyspolitiikka voi olla paremmassa vuorovaikutuksessa muiden hallinnonalojen kanssa. Se parantaa edellytyksiä ehkäistä ennalta sosiaalisia ja terveydellisiä ongelmia.

Kohti USA-mallia?


Hiilamon kirja käsittelee onneksi enemmän sosiaalihuoltoa ja sosiaalipalveluja kuin on ollut tapana SOTE-uudistuksesta käydyssä keskustelussa. Painopiste on Hiilamollakin kuitenkin terveyspalveluissa. Sitä perustelee terveyspalvelujen meneillään oleva kehitys.

Vapaaehtoinen yksityinen vakuuttaminen kasvaa Suomessa vauhdilla. Kesällä 2014 lähes miljoonalla suomalaisella oli sairaanhoitovakuutus. Vajaa puolet vakuutetuista oli lapsia. 380 000 aikuista oli ottanut itselleen sairaskuluvakuutuksen ja noin 175 000 oli saanut sen yrityksen maksamana. Viimeksi mainittu ryhmä on kasvanut nopeimmin, liki kaksinkertaistunut viidessä vuodessa. Se suuntautuu parhaimmassa asemassa oleville palkansaajille. Kyselytutkimuksen mukaan vapaaehtoisen yksityisen vakuutuksen ottamista perustellaan nopealla hoitoon pääsyllä, yksityisten terveyspalvelujen paremmalla laadulla sekä laajemmalla palveluvalikoimalla. Vaikka kyse on mielikuvasta, se on merkityksellinen. Luvut ja mielikuvat kertovat, että matkaamme vauhdilla kohti USAn terveyspalvelujen järjestelmää.

Kelan tutkimusjohtaja Olli Kangas kuvaa tuoreessa blogi-kirjoituksessaan tuollaista menoa ajelehtimiseksi. Päätöksentekokoneisto antaa mennä ja tuuli kuljettaa. Suuret yksityiset terveyspalvelujen yritykset voimistavat otettaan. Ne toimivat mieluiten vapailla markkinoilla, eivät osana julkisesti järjestettyä tuotantoa ja ne kuljettavat osan voitoistaan veroparatiiseihin. Ajelehtimisen katkaiseminen ja kehityksen suuntaaminen kohti Hiilamon kirjan missiota eli julkisten sosiaali- ja terveyspalvelujen pelastamista vaatii määrätietoista politiikkaa.

***

Lukekaa hyvät ihmiset Hiilamon kirja Hyvinvoinnin vakuutusyhtiö 2015. Se on rautainen annos sosiaali- ja terveyspolitiikkaa. Linkki kirjaan tässä.


Jouko Kajanoja

Kirjoittaja on VVT:n hallituksen jäsen ja yhteiskuntapolitiikan dosentti.

perjantai 29. toukokuuta 2015

Pitäisikö palkankorotuksista luopua kokonaan 6 vuodeksi?

Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) toimitusjohtaja Jyri Häkämies toisti viikko sitten väitteensä, että Suomella on 10–15 prosentin hintakilpailukykykuilu Ruotsiin ja Saksaan nähden. Sen umpeen kuromiseksi palkansaajien on hänen mielestään tyydyttävä palkankorotuksissa nollalinjaan jopa kuuden seuraavan vuoden ajaksi. Uutta hallitusta muodostava keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä on puhunut samansuuruisesta kilpailukykykuilusta, jonka korjaamiseksi hän on yrittänyt saada kokoon yhteiskuntasopimusta, käyttäen suostuttelussaan lupausta keventää tuloverotusta ja luopua eräistä julkisten menojen leikkauksista. Linjaus 10–15 prosentin kilpailukykykuilusta sisältyy myös uuteen strategiseenhallitusohjelmaan.

Suomen hintakilpailukykyä käsiteltiin 18.5. pidetyssä VVT:n kilpailukykyseminaarissa, jonka alustukset ovat saatavilla kotisivuillamme. Seminaarissa pääalustuksen pitäneen Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistutkija Pekka Sauramon alustus perustui hänen artikkeliinsa Talous&Yhteiskunta-lehdessä. Tästä aiheesta hän on myös keskustellut EK:n pääekonomisti Jussi Mustosen kanssa Politiikkaradiossa ja laatinut blogikirjoituksen.

Näiden juttujen suositeltava lukujärjestys on, että nyt käsillä oleva kirjoituksen jälkeen hyvin lyhyeksi johdannoksi alkuun otetaan allekirjoittaneen oma puheenvuoro VVT:n seminaarissa, ja Sauramon alustuksen jälkeen tulee hänen artikkelinsa, sen jälkeen alustuksen kommenttipuheenvuorot VVT:n seminaarissa, ja lopuksi Sauramon blogikirjoitus. Lopuksi kannattaa vielä lukea uudelleen ajatuksella tämä VVT-blogin kirjoitus.

Mitä hintakilpailukyvyn parantamisella sanotaan tavoiteltavan?


Hintakilpailukyvyn parantamisella tavoitellaan Suomen viennin ja tuonnin kanssa kilpailevan tuotannon tekemistä edullisemmaksi, so. halvemmaksi verrattuna kilpailijamaihin. Näin kotimaassa valmistetut tuotteet menisivät paremmin kaupaksi ja niiden tuotantoon palkattaisiin lisää väkeä. Työllisyys paranisi, talous kasvaisi, elintaso nousisi, verokertymät lisääntyisivät ja sosiaalimenot kuten työttömyyskorvaukset rasittaisivat vähemmän julkista taloutta.

Tarkasteltaessa hintakilpailukykyä huomio keskistetään yleensä työvoimakustannuksiin ja niistäkin nimenomaan palkkoihin eikä niinkään ns. sivukuluihin. Tästä johtuu, että keskustelu näyttää työnantajien ja palkansaajien taistelulta ”kakunjaosta”: työnantajat haluavat kasvattaa voittojaan hillitsemällä palkkojen nousua, kun taas palkansaajat pyrkivät juuri palkkojen nousuun. Tällainen mielikuva pelkästä tulonjakokamppailusta on kuitenkin liian yksinkertaistettu, sillä samalla molemmat osapuolet esittävät myös väitteitä ajamansa linjan vaikutuksista talouskasvuun ja työllisyyteen. On siis mahdollista arvioida, kumpi osapuolista on enemmän oikeassa näiden tavoitteiden suhteen.

Ensin pitäisi kuitenkin päästä yhteisymmärrykseen Suomen hintakilpailukyvyn tasosta suhteessa tärkeimpiin kilpailijamaihin. Sellaista konsensusta ei kuitenkaan ole olemassa. On vain erilaisia enemmän tai vähemmän puutteellisia mittareita, joita voidaan käyttää harhaanjohtamiseen - tahallisesti tai tahattomasti. Jätän lukijoiden ”harjoitustehtäväksi” tunnistaa em. kirjoituksista, milloin niissä on valittu
- harhaanjohtava kilpailukykymittari
- koko kansantalouden, vientisektorin tai jonkun vielä kapeamman sektorin tarkastelu
- ”sopiva” aikaväli tilastoaineiston tarkastelulle
- vertailtavien kilpailijamaiden rajaus kertomatta sen merkitystä

Hintakilpailukyvyn mittareista


Taloustieteessä yleisimmin käytetyt hintakilpailukyvyn mittarit muodostetaan joistakin hintaindekseistä (usein kuluttajahintaindekseistä), nimellisistä yksikkötyökustannuksista tai reaalisista yksikkötyökustannuksista, jotka heijastavat itse asiassa funktionaalista tulonjakoa eli palkkojen (ja sivukulujen) osuutta kansantulokakusta. Jos nämä eivät jostain syystä ”kelpaa”, voidaan yrittää nojautua vaihtoehtoisiin ja jopa itse keksittyihin mittareihin.

Yksi tällainen mittari on suhteelliset palkat. Juuri sen keskeistä heikkoutta – työn tuottavuuden huomiotta jättämistä – yksikkötyökustannukset on otettu korvaamaan. Toinen vaihtoehtoismittari on teollisuuden tuotannon tai työpanoksen kehitys. Ajatus on sinänsä hyvä, sillä suurin osa viennistä on teollisuustuotteita. Kuitenkin siihen vaikuttavat myös monet muut tekijät kuten globaali trendi teollisuuden sijoittumisesta nouseviin talouksiin ja erityisesti Aasiaan, tai ko. maan teollisuuden erityispiirteet kuten Suomessa Nokian ja metsäteollisuuden ongelmat.

Vaihtotaseen huomioimista vaaditaan myös usein tässä yhteydessä. Sehän mittaa paitsi ulkomaankaupan ylijäämää (viennin ja tuonnin arvojen erotusta) myös ulkomailta saatujen tuotannontekijätulojen (palkkojen, korkojen, osinkojen ym.) ja tulonsiirtojen erotusta verrattuna sinne maksettuihin vastaaviin eriin. Vaihtotaseen alijäämä vastaa (eräin tarkennuksin) myös maan velkaantumista ulkomaille.

Ellei maalla ole erityistä tarvetta kasvattaa vaihtotaseen alijäämällä ulkomaista velkaansa (esimerkiksi rahoittaakseen suuria kotimaisia investointeja) tai sen ylijäämällä ulkomaista nettovarallisuuttaan (esimerkiksi säästämällä näin kireämpien aikojen varalle), niin vaihtotaseen tasapaino on järkevä tavoite. Itsetarkoituksellinen vaihtotaseen ylijäämän tavoittelu merkitsee, että jätetään käyttämättä vientituloja tuonnin rahoittamiseen ja siten elintason nousuun. Kroonisista alijäämistä taas seuraa ajan myötä samanlaisia ongelmia mihin euroalueen kriisimaat ajautuivat viime vuosikymmenellä.

Pekka Sauramo osoittaa kirjoituksissaan väitteen hintakilpailukyvyn isosta kuilusta perusteettomaksi. Lisäksi sen viimeaikainen heikkeneminen näyttää johtuneen lähes yksinomaan Nokia-sektorin ja metsäteollisuuden ongelmista. EK ja Sipilän hallitus haluavat parantaa hintakilpailukykyä palkkamaltilla, nollalinjalla tai jopa palkkojen alentamisella, mitä työajan pidentäminen ilman vuosipalkan nousua merkitsisi. Onko järkevää tavoitella Nokian ja metsäteollisuuden korvaajia suosimalla kilpailijamaita selvästi heikompaa palkkakehitystä?

Saksan tielle?


Olen tätä asetelmaa käsitellyt hieman toisaalla. Hyvä kysymys on, kannattaako Suomen kaltaisen maan lähteä Saksan tielle, jolla ei tosiasiassa edes varsinaisesti parannettu vientiteollisuuden kilpailukykyä vaan luotiin matalan tuottavuuden ja hyvin alhaisen palkkatason työpaikkoja palvelualoille. Koska elintason nousu perustuu nykyaikana yksinomaan tuottavuuden nousuun, merkitsisi sellainen strategia tietoista pyrkimystä alentaa elintasoa.

Toisaalta täytyy ihmetellä, miksi Suomen Pankki varoitellessaan kotitalouksien velkojen paisumisesta ennätystasolle vaatii samalla äärimmäistä palkkamalttia, joka tulisi hankaloittamaan kotitalouksien velanhoitoa entisestään. Kuten Pertti Haaparanta viime tammikuussa pidetyssä VVT:n elvytysseminaarissa ja sittemmin T&Y-artikkelissaan korosti, palkkojen heikko kehitys ruokkii deflaatio-odotuksia ja taantumaa juuri tällaisen mekanismin kautta.

Suomen hintakilpailukyky ei ole mitenkään erityisen heikko historiallisessa katsannossa. Se sallii kohtuulliset palkankorotukset. Ja sitä paitsi – kuten Haaparanta on aiemmin korostanut – Suomen kilpailukyky on oikeasti kiinni aivan muusta kuin palkkatasosta.

Heikki Taimio

Kirjoittaja on Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistutkija. 

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Uutta ajattelua sote-palvelujen uudistamiseen: Sirkka Rousu VVT:n blogissa


Sote-lakia on väännetty vuositolkulla ja lisää vuosia valmisteluun on vielä tulossa. Monia sosiaali- ja terveydenhuollon toiminnallisia uudistuksia on jäänyt odottamaan rakenteellisia ratkaisuja. Toiminnalliset uudistukset olisivat välttämättömiä palvelujen saatavuuden, vaikuttavuuden ja kustannusten vuoksi.  
Uudenlaista palveluarkkitehtuuria ja -logistiikkaa (palvelujen saatavuutta) kehittelimme jo noin kymmenen vuotta sitten edellisessä työpaikassani Kuntaliiton sote-yksikössä: sähköisten palvelujen lisääminen, liikkuvilla palveluilla esim. suun perusterveydenhuolto-bussit suoraan kouluihin, kotiin viedyt palvelut, sekä seiniä tarvitsevien palvelujen kokoaminen tarkoituksenmukaisiin asiakaspalveluyksiköihin ottaen oppia vaikkapa ruokakauppa-ajattelusta: lähiperuspalvelut sote-kioskeihin, market-, supermarket- ja jumbotason asiakaspalveluyksiköissä väestöalueen tarpeisiin sopivat sote-palvelujen valikoimat. Näiden lisäksi kunnissa kehitettiin ns. elämänkaari-ajattelun mukaista mallia, jossa saman väestöryhmän palvelut koottiin yhden päätöksenteon ja johdon alaisuuteen. Ensimmäinen vuonna 2007 käynnistynyt tällainen prosessijohdettu kuntamalli oli Tampereen malli. Näitä ajatuksia jalostimme silloisessa kunta- ja palvelurakenneuudistuksessa, jossa muodostuivat sote-yhteistoimintarakenteet erityisesti alle 20 000 asukkaan kuntien ratkaisuksi -taidettiin tuolloin (2006-2007) todeta, että sote-rakenneuudistuksella on jo kiire. Kiirestä huolimatta uudenlaisia palveluratkaisuja on tehty vain joissakin maakunnissa, kuten Etelä-Karjalan sote-kuntayhtymä Eksote:ssa, joka käynnistyi vuonna 2010.
Vapaus valita toisin ry:n (VVT) seminaarissa maaliskuun puhunut Markku Pekurinen joutui muuttamaan puheenvuoronsa otsakkeeksi Kariutuneen sote-uudistuksen keskeiset piirteet, sillä lakiesitys raukesi perustuslakivaliokunnan kantaan 5.3.2015. Keskeiset ongelmat rauenneessa lakiesityksessä liittyivät kunnan asemaan hallinnollisessa mallissa, sote-palvelujen rahoitukseen ja demokratiaan. Väestön ikärakenteen kehitys edellyttäisivät palvelujärjestelmän kehittämistä.
Lakiesityksen monivuotinen valmistelu eteni viime metreille asti tavalla, jollaista lakien valmistelun ei tulisi olla. Valmisteluprosessi on edennyt ”yksi malli -kerrallaan”: poliitikkojen toimesta on tehty linjaus yhdestä järjestämismallista Suomen kuntakarttoineen, johon asiantuntijat ovat yrittäneet keksiä sisällöllisen toteutuksen ja jonkinlaisen vaikutusarvioinnin. Kun malli ei sitten olekaan edennyt, poliitikot ovat linjanneet jälleen uuden järjestämismallin, johon asiantuntijat ovat työstäneet sisällön jne. Tällainen valmistelutapa on hidasta eikä se perustu sote-asiantuntijoiden osaamiselle.     
Parempi lopputulos syntyisi siten että sote-alan asiantuntijat muotoilevat poliittisten päättäjien asettamien päämäärien ja tavoitteiden sekä kansalaiskeskustelun ja tutkimustiedon pohjalta samanaikaisesti käsiteltäväksi useampia vaihtoehtoja sote-tehtävien ja palvelujen järjestämisen malleiksi. Vaihtoehtojen kuvauksiin liittyisi kunnolliset ennakkovaikutusarvioinnit: mitä kustakin vaihtoehdosta seuraa kansalaisten palvelujen saatavuudelle, hoidon ja palvelujen laadulle sekä vaikuttavuudelle, kustannuksille, henkilöstölle ja muille tärkeille näkökulmille. Ja aina olisi hyödyllistä analysoida myös muiden maiden järjestämismalleja.  
VVT:n seminaarikeskustelussa nousi esille, ettei vuosien kuluessa tarjotuilla sote-hallintomalleilla olisi saavutettu uudistuksen tavoitteita: mm. sote-mallille asetetut kustannussäästöt olivat ylimitoitettuja. Sosiaali- ja terveystoimen kaikkien tehtävien ja palvelujen kokoaminen saman hallinnon alle ei olisi myöskään parantanut eri väestöryhmien sote-palveluja.
Miksi kirurgiaa ja toimeentulotukea tulisi johtaa saman katon alla? Sote-uudistuksen ja rakenteiden tulisi perustua väestöryhmien tarpeisiin: sellaiset palvelut kannattaisi saattaa yhteisen johtamisen piiriin, jotka toimivat saman väestöryhmän palveluissa. Esimerkiksi lasten, nuorten ja perheiden sote-palvelujen integrointi pitäisi tapahtua koulun, päivähoidon, nuorisotyön ja liikunnan kanssa. Aikuisten palvelujen osalta integroinnin tarve on suurempi työvoimahallintoon ja koulutukseen kuin vain sote-toimintojen kesken. Ja tietenkin palvelun kokonaisprosessin ja hoitoketjun tulisi toimia asiakaslähtöisesti.
Seminaarissa puhunut Juhani Lehto pohti miten sote-laki olisi edistänyt kansalaisten perus-ja sosiaalisia oikeuksia. Sosiaalisia oikeuksia olisi tulkinnut pitkälti kansalaisista etäällä oleva hallinto, joka ei ole demokraattisesti valittu. Sote-alueet olisivat olleet enemmän vakuutusyhtiön kuin kunnan kaltaisia asemaltaan. Löytyykö jatkossa sosiaalisia oikeuksia painottavaa politiikkaa? Lehdon mukaan ”terveysbisneksen, lääkäriliiton ja kokoomuksen tukemalla valinnanvapausretoriikalla on tilaa, kun ei ole oikeuspoliittista vaihtoehtoa”. Lehto muistutti mieliin vuoden 1984 VALTAVA-uudistuksen, jonka piti luoda Suomeen sosiaalihuollon, perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon koko maassa yhteen kokoavan rahoitus-, kokonaissuunnittelu- ja normiohjausjärjestelmän, jolla piti saavuttaa integraatiota, tasa-arvoiset oikeudet palveluihin ja menokehityksen hillintä. Uudistus kaatui viime metreillä.
Lakivalmistelussa kannattaisi arvioida uudelleen pitäisikö ainakin osa sosiaalihuollon tehtävistä olla jatkossakin kunnan toimintaa, jossa korostuu mm. yhteistyö paikallisten järjestöjen ja yhteisöjen kanssa (iso osa ihmisen sosiaalisesta ja arkisesta hyvinvoinnista kiinnittyy paikallisyhteisöihin). Suurimmat ongelmat palvelujen saatavuudessa on perusterveydenhuollossa ja monissa sosiaalihuollon palveluissa. Kun väestön tarpeet ja asiakkaat tunnetaan, pystytään myös palvelut ja hoito kohdentamaan paremmin tarpeiden mukaan ”oikeat palvelut ja oikeanlainen intensiteetti erilaisiin tarpeisiin”. Kaikille samaa -toiminta ei ole kustannusvaikuttavaa.
Julkinen vai yksityinen sosiaali-ja terveyspalveluiden tuottamisessa, kysyi seminaariesityksessään Heikki Taimio. Palvelut on kasvava bisnes sekä terveydenhuollossa että sosiaalihuollossa. Joissakin pienissä kunnissa on ulkoistettu sote-palvelut kokonaisuudessaan mm. pörssiyhtiöille. Käsitys, että yksityinen on laadultaan parempaa ja kustannuksiltaan edullisempaa, ei perustu tosiasioihin. Kokonaisarvioinnissa tulee ottaa huomioon mm. transaktiokustannukset ja vaikutukset työllisyyteen. Valinnanvapausretoriikassa palvelujen kilpailuttaminen on ulkoistettu asiakkaalle, ja hänelle esim. palvelusetelillä palvelun hankkiminen maksaa omavastuineen enemmän.
Sosiaalihuollon palveluissa on perinteisesti toiminut yleishyödyllisiä yhteisöjä, jotka joutuvat Suomessa toimimaan hankintakilpailutuksissa täysin bisneksen ehdoin. Tällaista eivät esimerkiksi EU:n kilpailutussäännökset edellytä. Miksi siis Suomessa? Voittoa tavoittelemattomat yhteisöt palauttavat syntyneen tuloksen kohderyhmänsä yhteiskunnallisen aseman parantamiseen. Hankinnoissa myös palvelunkäyttäjä-asiakkaan asema on Suomessa heikko. Parhaillaan hankintalakia ollaan uudistamassa muuttuneiden EU-direktiivien täytäntöön panemiseksi. Uudistuksessa pyritään ratkaisemaan ongelmia, joita hankintaprosesseissa erityisesti sote-palvelujen osalta on tiedossa.
Taimio nosti esille julkisen palvelun motivaatioteorian, jonka mukaan julkisen palvelun työntekijöillä on pyrkimys edistää oman etunsa sijasta potilaiden, asiakkaiden, kansan tai ihmiskunnan etua. Tällainen motivaatiotekijä lisää työtyytyväisyyttä ja tuottavuutta. Julkisen palvelun motivaatio (JPM) voi olla kustannusetu julkiselle ja kolmannelle sektorille. Taimio nosti pohdittavaksi onko JPM:n tuoma kustannusetu suurempi kuin yritysten tulostavoitteiden tuoma kustannusetu? Onko JPM laadun kannalta parempi kuin voitontavoittelu? Näistä tarvitaan lisää tutkimustietoa.  
Sote-lain valmistelu käynnistyy uuden eduskunnan ja hallituksen toimesta. Uusista järjestämismallien vaihtoehdoista toivottavasti käydään vilkkaasti keskustelua kansanedustajavaalien yhteydessä.

Sirkka Rousu
Kirjoittaja on hallintotieteen tohtori ja sosiaalityöntekijä sekä sote-alan yliopettaja Metropolia-ammattikorkeakoulussa.
Lue lisää VVT:n sote-seminaarin puhujien esityksistä, tästä linkistä