VVT

VVT

perjantai 29. toukokuuta 2015

Pitäisikö palkankorotuksista luopua kokonaan 6 vuodeksi?

Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) toimitusjohtaja Jyri Häkämies toisti viikko sitten väitteensä, että Suomella on 10–15 prosentin hintakilpailukykykuilu Ruotsiin ja Saksaan nähden. Sen umpeen kuromiseksi palkansaajien on hänen mielestään tyydyttävä palkankorotuksissa nollalinjaan jopa kuuden seuraavan vuoden ajaksi. Uutta hallitusta muodostava keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä on puhunut samansuuruisesta kilpailukykykuilusta, jonka korjaamiseksi hän on yrittänyt saada kokoon yhteiskuntasopimusta, käyttäen suostuttelussaan lupausta keventää tuloverotusta ja luopua eräistä julkisten menojen leikkauksista. Linjaus 10–15 prosentin kilpailukykykuilusta sisältyy myös uuteen strategiseenhallitusohjelmaan.

Suomen hintakilpailukykyä käsiteltiin 18.5. pidetyssä VVT:n kilpailukykyseminaarissa, jonka alustukset ovat saatavilla kotisivuillamme. Seminaarissa pääalustuksen pitäneen Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistutkija Pekka Sauramon alustus perustui hänen artikkeliinsa Talous&Yhteiskunta-lehdessä. Tästä aiheesta hän on myös keskustellut EK:n pääekonomisti Jussi Mustosen kanssa Politiikkaradiossa ja laatinut blogikirjoituksen.

Näiden juttujen suositeltava lukujärjestys on, että nyt käsillä oleva kirjoituksen jälkeen hyvin lyhyeksi johdannoksi alkuun otetaan allekirjoittaneen oma puheenvuoro VVT:n seminaarissa, ja Sauramon alustuksen jälkeen tulee hänen artikkelinsa, sen jälkeen alustuksen kommenttipuheenvuorot VVT:n seminaarissa, ja lopuksi Sauramon blogikirjoitus. Lopuksi kannattaa vielä lukea uudelleen ajatuksella tämä VVT-blogin kirjoitus.

Mitä hintakilpailukyvyn parantamisella sanotaan tavoiteltavan?


Hintakilpailukyvyn parantamisella tavoitellaan Suomen viennin ja tuonnin kanssa kilpailevan tuotannon tekemistä edullisemmaksi, so. halvemmaksi verrattuna kilpailijamaihin. Näin kotimaassa valmistetut tuotteet menisivät paremmin kaupaksi ja niiden tuotantoon palkattaisiin lisää väkeä. Työllisyys paranisi, talous kasvaisi, elintaso nousisi, verokertymät lisääntyisivät ja sosiaalimenot kuten työttömyyskorvaukset rasittaisivat vähemmän julkista taloutta.

Tarkasteltaessa hintakilpailukykyä huomio keskistetään yleensä työvoimakustannuksiin ja niistäkin nimenomaan palkkoihin eikä niinkään ns. sivukuluihin. Tästä johtuu, että keskustelu näyttää työnantajien ja palkansaajien taistelulta ”kakunjaosta”: työnantajat haluavat kasvattaa voittojaan hillitsemällä palkkojen nousua, kun taas palkansaajat pyrkivät juuri palkkojen nousuun. Tällainen mielikuva pelkästä tulonjakokamppailusta on kuitenkin liian yksinkertaistettu, sillä samalla molemmat osapuolet esittävät myös väitteitä ajamansa linjan vaikutuksista talouskasvuun ja työllisyyteen. On siis mahdollista arvioida, kumpi osapuolista on enemmän oikeassa näiden tavoitteiden suhteen.

Ensin pitäisi kuitenkin päästä yhteisymmärrykseen Suomen hintakilpailukyvyn tasosta suhteessa tärkeimpiin kilpailijamaihin. Sellaista konsensusta ei kuitenkaan ole olemassa. On vain erilaisia enemmän tai vähemmän puutteellisia mittareita, joita voidaan käyttää harhaanjohtamiseen - tahallisesti tai tahattomasti. Jätän lukijoiden ”harjoitustehtäväksi” tunnistaa em. kirjoituksista, milloin niissä on valittu
- harhaanjohtava kilpailukykymittari
- koko kansantalouden, vientisektorin tai jonkun vielä kapeamman sektorin tarkastelu
- ”sopiva” aikaväli tilastoaineiston tarkastelulle
- vertailtavien kilpailijamaiden rajaus kertomatta sen merkitystä

Hintakilpailukyvyn mittareista


Taloustieteessä yleisimmin käytetyt hintakilpailukyvyn mittarit muodostetaan joistakin hintaindekseistä (usein kuluttajahintaindekseistä), nimellisistä yksikkötyökustannuksista tai reaalisista yksikkötyökustannuksista, jotka heijastavat itse asiassa funktionaalista tulonjakoa eli palkkojen (ja sivukulujen) osuutta kansantulokakusta. Jos nämä eivät jostain syystä ”kelpaa”, voidaan yrittää nojautua vaihtoehtoisiin ja jopa itse keksittyihin mittareihin.

Yksi tällainen mittari on suhteelliset palkat. Juuri sen keskeistä heikkoutta – työn tuottavuuden huomiotta jättämistä – yksikkötyökustannukset on otettu korvaamaan. Toinen vaihtoehtoismittari on teollisuuden tuotannon tai työpanoksen kehitys. Ajatus on sinänsä hyvä, sillä suurin osa viennistä on teollisuustuotteita. Kuitenkin siihen vaikuttavat myös monet muut tekijät kuten globaali trendi teollisuuden sijoittumisesta nouseviin talouksiin ja erityisesti Aasiaan, tai ko. maan teollisuuden erityispiirteet kuten Suomessa Nokian ja metsäteollisuuden ongelmat.

Vaihtotaseen huomioimista vaaditaan myös usein tässä yhteydessä. Sehän mittaa paitsi ulkomaankaupan ylijäämää (viennin ja tuonnin arvojen erotusta) myös ulkomailta saatujen tuotannontekijätulojen (palkkojen, korkojen, osinkojen ym.) ja tulonsiirtojen erotusta verrattuna sinne maksettuihin vastaaviin eriin. Vaihtotaseen alijäämä vastaa (eräin tarkennuksin) myös maan velkaantumista ulkomaille.

Ellei maalla ole erityistä tarvetta kasvattaa vaihtotaseen alijäämällä ulkomaista velkaansa (esimerkiksi rahoittaakseen suuria kotimaisia investointeja) tai sen ylijäämällä ulkomaista nettovarallisuuttaan (esimerkiksi säästämällä näin kireämpien aikojen varalle), niin vaihtotaseen tasapaino on järkevä tavoite. Itsetarkoituksellinen vaihtotaseen ylijäämän tavoittelu merkitsee, että jätetään käyttämättä vientituloja tuonnin rahoittamiseen ja siten elintason nousuun. Kroonisista alijäämistä taas seuraa ajan myötä samanlaisia ongelmia mihin euroalueen kriisimaat ajautuivat viime vuosikymmenellä.

Pekka Sauramo osoittaa kirjoituksissaan väitteen hintakilpailukyvyn isosta kuilusta perusteettomaksi. Lisäksi sen viimeaikainen heikkeneminen näyttää johtuneen lähes yksinomaan Nokia-sektorin ja metsäteollisuuden ongelmista. EK ja Sipilän hallitus haluavat parantaa hintakilpailukykyä palkkamaltilla, nollalinjalla tai jopa palkkojen alentamisella, mitä työajan pidentäminen ilman vuosipalkan nousua merkitsisi. Onko järkevää tavoitella Nokian ja metsäteollisuuden korvaajia suosimalla kilpailijamaita selvästi heikompaa palkkakehitystä?

Saksan tielle?


Olen tätä asetelmaa käsitellyt hieman toisaalla. Hyvä kysymys on, kannattaako Suomen kaltaisen maan lähteä Saksan tielle, jolla ei tosiasiassa edes varsinaisesti parannettu vientiteollisuuden kilpailukykyä vaan luotiin matalan tuottavuuden ja hyvin alhaisen palkkatason työpaikkoja palvelualoille. Koska elintason nousu perustuu nykyaikana yksinomaan tuottavuuden nousuun, merkitsisi sellainen strategia tietoista pyrkimystä alentaa elintasoa.

Toisaalta täytyy ihmetellä, miksi Suomen Pankki varoitellessaan kotitalouksien velkojen paisumisesta ennätystasolle vaatii samalla äärimmäistä palkkamalttia, joka tulisi hankaloittamaan kotitalouksien velanhoitoa entisestään. Kuten Pertti Haaparanta viime tammikuussa pidetyssä VVT:n elvytysseminaarissa ja sittemmin T&Y-artikkelissaan korosti, palkkojen heikko kehitys ruokkii deflaatio-odotuksia ja taantumaa juuri tällaisen mekanismin kautta.

Suomen hintakilpailukyky ei ole mitenkään erityisen heikko historiallisessa katsannossa. Se sallii kohtuulliset palkankorotukset. Ja sitä paitsi – kuten Haaparanta on aiemmin korostanut – Suomen kilpailukyky on oikeasti kiinni aivan muusta kuin palkkatasosta.

Heikki Taimio

Kirjoittaja on Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistutkija.