Ensiksi avoin tunnustus:
en ole kansantaloustieteilijä enkä välttämättä hahmota jokaista syy-seuraus
-suhdetta talouspolitiikassa. Sen vuoksi päätin tarttua saksalaisen taloustoimittajan
Ulrike Herrmannin pari vuotta sitten julkaisemaan ja Kustannusyhtiö Inton viime
vuonna suomentamaan teokseen Pääoman
voitto – kasvun, rahan ja kriisien historia.
Teos on kiinnostava
katsaus rahoitusmarkkinoiden, globalisaation ja kapitalismin historiaan. Se on
tarkoitettu kaltaisilleni lukijoille, jotka tiedostavat modernin yhteiskunnan
toiminnan ehtona olevan vaatimuksen talouskasvusta, mutta tunnistavat siihen
liittyvät ongelmat, jotka uhkaavat ajaa maailman vakaviin vaikeuksiin.
Herrmannin kirja nostaa
esille useita epäkohtia, joihin hän kaipaa muutosta, mikäli aiomme selvitä
tulevista vuosikymmenistä ilman väkivaltaisia yhteenottoja.
Suurten liikepankkien
asema on historian saatossa kasvanut sellaisiin mittoihin ettei niitä voi enää
päästää konkurssiin ajamatta koko talousjärjestelmää ahdinkoon.
Tämä
riippuvuussuhde selittää osin Kreikan, Irlannin, Espanjan ja Portugalin
velkakriisin viimeaikaiset järjestelyt. Euroopan keskuspankki ja euromaiden johtajat
mobilisoivat valtavia summia rahaa vaikeuksiin ajautuneille maille, joiden velkaantuminen
uhkasi ajaa saksalaiset ja ranskalaiset pankit vararikon partaalle. Sitomalla
kaikki euromaat osaksi velkajärjestelyjä pelastettiin keskieurooppalaiset liikepankit
pinteestä, joka oli suistaa koko EU:n syvään kriisiin.
Herrmannin mukaan suurten
liikepankkien velkojen takaaminen ei kuitenkaan kuuluisi yhteiskunnalle.
Riippuvuussuhteen hyväksyminen johtaa helposti toistuviin ylilyönteihin ja
tarpeettomaan riskinottoon, kuten on käynyt monissa muissa EU:n ulkopuolisissa
maissa.
Kirjassa nostetaan esille
myös Saksan talousuudistuksen (Agenda 2010) myötä laskeneet minimipalkat, minkä
tuloksena Saksan talous saatiin vahvaan nousuun. Sen seurauksena muut euromaat
ovat joutuneet tekemään samoin tuhoisin seurauksin: kotimainen kysyntä ja työllisyys
polkevat paikoillaan, koska kotitalouksien käytettävissä oleva varallisuus on pienentynyt.
Ratkaisuksi Herrmann suosittelee minimipalkkojen nostamista ja tuloerojen
tasaamista, jotta yhteiskunnan rattaat saadaan pyörimään myös muualla kuin
vientisektorilla.
Herrmannin kirja loppuu
selvästi kesken. Hänen mukaansa nykyinen talousjärjestelmä ajautuu vääjäämättä
umpikujaan, koska se ei kykene toimimaan ympäristön reunaehdoilla. Kulutuksen
kasvun myötä luonnonvarojen käyttö on kasvanut kestämättömälle tasolle, mikä
vie lopulta pohjan myös talouden toiminnalta.
Herrmann päättää kirjansa
toteamalla ettei ”kapitalismin loppu ole historian loppu eikä maapallon loppu –
eikä todennäköisesti edes ihmiskunnan loppu, vaikka teemmekin parhaamme
tuhotaksemme omat elinehtomme. Tulevaisuudessa rakentuu uusi järjestelmä, jota
ei vielä kyetä hahmottamaan.”
Lukijaa jää vaivaamaan
kirjoittajan huolettomuus. Vallitsevan talousjärjestelmän muuttaminen ei
tapahdu kivuttomasti, vaan se merkitsee todennäköisesti järkyttäviä
murhenäytelmiä eri puolilla maapalloa. Herrmannin teosta lukiessa syntyy
käsitys että kirjoittaja pitää niitä vääjäämättöminä, mutta sivuuttaa kokonaan niiden
käytännön seuraukset.
Herrmannin asenne noudattaa
tässä suhteessa valtavirtaa. Monet päättäjät ovat toki tietoisia nykyisen
talousjärjestelmän puutteista. Harva kuitenkaan kyseenalaistaa jatkuvaan
talouskasvuun perustuvaa ajatusmallia – saati etsii vastausta miten pääsemme ulos
pinteestä ilman ympäröivän yhteiskunnan kriisiytymistä.
Eero Yrjö-Koskinen
Kirjoittaja
on VVT:n puheenjohtaja
