VVT

VVT

torstai 9. maaliskuuta 2017

Raimo Sailaksen subjektiivinen henkilökuva - ei talouspolitiikan oppikirja

Jarkko Vesikansan kirjoittamassa (2016) Raimo Sailaksesta kertovassa kirjassa tulee hyvin kuvatuksi maamme vaihtoehdottomuuden talouspolitiikka. Kirjassa pragmaattiseksi kuvattu suomalainen talouspoliittinen linja jopa rinnastetaan paasikiviläiseen maantieteelliseen faktaan Suomen ulkopolitiikan viisauden kannalta - ja eihän järkevälle suhtautumiselle voi olla vaihtoehtoja. 

Kirja on merkittävän vaikuttajan Raimo Sailaksen henkilö- ja työhistoria.  Kirjassa on kaksi punaista lankaa: Toisaalta kirjassa kerrotaan paljolti Sailaksen omalla suulla ja tuodaan esiin hänen oma tulkintansa aikojen tapahtumista. Tällä tavoin kirja on näkökulmaltaan luonnollisesti subjektiivinen. Tällaisena kirja on myös mitä mielenkiintoisin kuvaus Suomesta. Toisaalta kirja on edellisen subjektiivisuuden lisäksi kirjoittajan taholta selvästi fanittava, kirjan kohteen sankaruutta korostava.  Tämä näkökulma herättää kysymyksiä.

Kolme lamaa ja valittu talouspolitiikan oppi

Kirjan ytimessä ovat kolme lamaa ja kirjan sankarin panos lamoista nousemisessa. Kirjassa ylistetyn suomalaisen talouspolitiikan tienviitat juntattiin pysyviksi jo ensimmäisessä 1970-luvn öljykriisin jälkeisessä kriisissä. Talouspolitiikan pääpilarit olivat yritysvetoinen elvytys, joka sisälsi työantajamaksujen alentamista, investointeihin kannustavia veroratkaisuja, kustannus- ja palkkakehitystä hillitsevät toimet sekä julkisen kysynnän rajoittaminen.  

Talouspolitiikan oppi sisälsi myös devalvaation vastustamisen ja sen sijaan sisäiseen tasapainoon pyrkimisen.  Kuitenkin 1970-luvun kriisissä jouduttiin kolmasti devalvaatioon.  Kun kriisistä jälkeen arvioitiin talouspolitiikan tuloksellisuutta, itsesuggestion tapaan kriisistä ulospääsy ja kasvun käynnistyminen luettiin etupäässä aktiivisesti toteutettujen toimien ansioksi, kuten yritysvetoinen elvytys ja kustannuskilpailukyvystä huolehtiminen ml. julkisen talouden kireys.

Tämä tulevina lama-aikoina toistuva suomalaiseksi talouspolitiikan opiksi kiteytyvä malli on vaihtoehdottomuuden oppi.  Tämän yhden totuuden noudattamisen välttämättömyys rinnastuu kirjassa Suomen maantieteelliseen asemaan: ”Ennen kaikkea Suomi yritti noudattaa talous- ja yhteiskuntapolitikassa samaa tosiasioiden tunnustamisen oppia kuin ulkopolitiikassa” (s. 237).

Yhden totuuden oppi saa kirjassa positiivisia luonnehdintoja: pragmaattisuus, terve talouden hoito ja käytännöllinen ajattelu.  Se ei ole teoreettista, ismeihin perustuvaa akateemista ”hokkuspokkus- temppuilua” (s.396). Kirjassa linja saa myös luonnehdinnan kameralismi: ”Sailastakin puhdasoppisempaa kameralistista linjaa edusti aikanaan Väinö Tanner” (s. 370).  Jos talouspolitiikassa poliittisista syistä (!) oppiin sekoittui hieman keynesiläisiä painotuksia, Sailas oli tyytyväinen siihen, että kokonaisuutena vallalla oli käytännöllinen ajattelumalli.

Näin kiteytyvän suomalaisen talouspolitiikan mallin piirteet tulevat kirjassa hyvin esiin, kun kuvataan näkemyseroja toisen valtiovarainministeri Arja Alhon kanssa: ”Alho pyrki talouspoliittisessa ajattelutavassa siirtymään tiukan monetaristisesta ajattelutavasta enemmän kasvua aikaansaavaan ja työttömyyttä alentavaan endogeenisen kasvun malliin” (s. 398).  Akateemisten piirien lisäksi muitakin vaihtoehdon esittäjiä on ollut, mutta heidät on Suomessa hiljennetty ja vaadittu asettumaan vallitsevan linjan pragmaattisuuden, terveen taloudenhoidon ja realismin taakse ja unohtamaan teoriat, ismit ja hokkuspokkustemput. 

Työttömyyden hoito

Vastaava linjaero tulee esiin 1990-luvulla tehdyn työllisyysraportin kohdalla, kun työttömyys oli jäänyt korkealle tasolle.  Sailaksen vetämä työllisyysryhmä päätyi tuloverotuksen, työnantajamaksujen sekä yhtiö- ja pääomaverotuksen alentamiseen sekä työttömyysturvan ehtojen tiukentamiseen keinoina työttömyyden alentamisessa.  Työryhmässä mukana ollut Pehr-Erik Lundh kritisoi esitystä, ettei siinä ole riittävästi konkreettisia ehdotuksia ”aktiivisen työvoimapolitiikan määrärahoiksi ja viranomaisten velvoitteiden lisäämiseksi” (siis julkisen kulutuksen puolella) (s. 426).

Sailas on ollut näissä käänteissä hyvin keskeinen vaikuttaja. Ilman hänen panostaan valitut talouspoliittiset ratkaisut olisivat voineet olla toisia. Näissä käänteissä talouspolitikka jää kameralistiseksi ja julkisen talouden ohjenuoraksi jää sopeutuminen, kunnes käynnistyvä talouskasvu osoittaa pohjan saavutetun. 

Kirstunvartija

Talouspolitiikan sääntelemä julkinen kulutus ei siis näyttele aktiivista roolia talouskasvun käynnistäjänä. Alhon mukaisissa käsitteissä se siis näyttäytyy eksogeenisena, ei endogeenisena talouskasvuun nähden.  Kirjassa vilahtaa luonnehdinta Sailaksesta valtion kirstunvartijana. Budjettipäällikön rooliin tämä sopii hyvin ja Sailas on täyttänyt roolin kiitettävällä tavalla Talouspolitiikaksi tämä kirstunvartijuus ei kuitenkaan riitä. Totta kai kirstunvartijuudella on ollut talous- ja yhteiskuntapoliittiset seuraukset ja lamoista on noustu jotenkuten.  On siis selviydytty.  Onko selviydytty paremmin kuin vaihtoehtoisilla menettelyillä? Keskustelu tällaisesta asetelmasta jää kirjassa käymättä.

Kirja rakentaa Sailaksesta yhden totuuden sankaria ja elämäkertana tällainen subjektiivinen näkökulma on hyväksyttävä. Kirja kuitenkin antaa viestin, että tällaisia sankareita ja tällaista linjaa tarvittaisiin nyt ja jatkossakin. Se on masentavaa.

Kirja kuvaa ehkä tahtomattaankin suomalaista vaihtoehdottomuuden talouspolitikkaa, mutta kirja ei käy talouspolitiikan oppikirjaksi. Eikö myös talouspolitiikassa vaihtoehdottomuuden aika olisi jo ohi?                
                                      

Kauko Aronen
Kirjoittaja on kaupunkitutkimuspäällikkö Suomen Kuntaliitossa


Kirja: Jarkko Vesikansa (2016) Laman taittaja - Raimo Sailas ja kolme talouskriisiä. Otava. Keuruu.